Sisäilmaongelmat ovat olleet esillä medioissa jo useita vuosia, jopa vuosikymmeniä ja sisäilman huonon laadun on jo pitkään arvioitu olevan yksi maamme suurimmista ympäristöterveysongelmista. Jo 1970-luvun loppupuolella määriteltiin ilmiö nimeltä sairas rakennus -oireyhtymä, jota käytettiin kuvaamaan joukkoa erilaisia rakennuksessa koettuja oireita. Herkkyys sisäilman epäpuhtauksille ja oireiden ilmenemistavat vaihtelevat kuitenkin yksilökohtaisesti, toiset kokevat sisäilman laadun heikkenemisen voimakkaina oireiluina ja toisilla ei esiinny minkäänlaisia oireita pahimmissakaan homeloukuissa. Vaikka sisäilmaongelmat aiheuttavat monelle ihmiselle, etenkin tilan käyttäjille, harmaita hiuksia, niin itse koen kuntotutkijan näkökulmasta asian hyvinkin helposti ratkaistavaksi. Pätevä kuntotutkija pystyy erittäin suurella todennäköisyydellä löytämään sisäilman laatua heikentävät tekijät ja sitä kautta antamaan tarvittavat toimenpide-ehdotuksensa ongelmien poistamiseksi tai rajoittamiseksi.
Suomessa yleisesti puhutaan sisäilman mikrobeista tai kosteus- ja mikrobivaurioista, joiden on nykykäsityksen mukaan arveltu olevan merkittävimpiä sisäilmaongelmia aiheuttavia tekijöitä. Sisäilmaongelmista puhuttaessa sisäilman laatutekijöitä voivat heikentää myös monet muut aistittavat tai oireita aiheuttavat epäpuhtaudet, kuten rakennusmateriaalien kemialliset päästöt (haihtuvat orgaaniset yhdisteet, VOC), hiukkasmaiset partikkelit, teolliset kuidut ja muut pölyt, ihmis- tai eläinperäiset lähteet jne. Sisäympäristön viihtyvyyteen vaikuttavat myös fysikaaliset olosuhteet kuten lämpö- ja kosteusolosuhteet, ääniolosuhteet ja valaistus, sisäilman kuivuus ja vedontunne (ilman liike). Lisäksi sisäilmassa voi olla sellaisia terveydelle haitallisia tekijöitä, joita ihminen ei tunne fyysisenä ärsykkeenä tai muutoin viihtyvyyshaittana, kuten sisäilman korkea radonpitoisuus.
Usein sisäilmaongelmille löytyy useita selittäviä tekijöitä, jotka yhdessä aiheuttavat koetun sisäilmahaitan. Rakennuksen ylläpitoon liittyvät puutteet ja elinkaarensa päässä olevat kiinteistöt ovat jo sinällään riskiryhmässä. Lisäksi ilmanvaihdon toteutus ja sen vaikutukset ovat suuressa roolissa sisäilmaolosuhteiden muodostumisessa. Esimerkiksi koneellisen poiston tai tulo-poistojärjestelmän aikaansaamat paine-erot ja niiden aiheuttamat ei-toivotut vuotoilmavirtaukset voimistavat epäpuhtauksien kulkeutumista vaurioituneista rakenteista sisäilmaan. Tällöin myös vaurioituneen rakenteen ja sen rakenneliittymien epätiiviys mahdollistaa epäpuhtaudelle kulkureitin. Toisaalta liian vähäinen ilmanvaihto, kuten monissa matalissa ja painovoimaisella ilmanvaihdolla toimivissa rakennuksissa, voimistaa sisäpuolisten tekijöiden aiheuttamia haittoja ilman vaihtuvuuden ollessa vähäisempi. Esimerkiksi uusien rakennusmateriaalien kemialliset päästöt tai ihmisperäinen hiilidioksiditaso voivat nousta korkeiksi sellaisessa tilassa, jossa ilman vaihtuvuus on vähäinen.
Onneksi sisäilmaongelmaisen rakennuksen tutkiminen, erilaisten mittaustulosten tulkintaohjeiden, yleinen tietoisuus ja jopa asetustasolla annettujen sisäilmaolosuhteiden vähimmäisvaatimustasojen raja-arvot ovat kehittyneet vuosien varrella. Kosteus- ja sisäilmateknisten tutkimusten yhtenäistämiseksi ja tutkimusten oikeaoppisen toteuttamisen ohjeeksi on ympäristöministeriö julkaissut oppaan (Rakennuksen kosteus- ja sisäilmatekninen kuntotutkimus, Ympäristöopas 2016), jonka sähköisen version voi kuka tahansa ladata ympäristöministeriön / valtioneuvoston sähköisestä arkistosta.
Kaikissa sisäilma- ja kosteusteknisissä kuntotutkimuksissa tulisikin edetä edellä esitettyä opasta soveltaen. Lisäksi asuintilojen sisäilmaan liittyvien tutkimustulosten tulkinnassa ja toimenpiderajojen ylittymisen arvioinnissa on annettu Sosiaali- ja terveysministeriön ns. asumisterveysasetuksen (STMa 545/2015) ja sen tukena olevat soveltamisohjeet (Valvira, 2016). Näiden lisäksi on olemassa useita muita ohjeita ja oppaita, joita pätevä kuntotutkija osaa soveltaa tutkittavaan rakennukseen ja käytettäviin tutkimusmenetelmiin suhteuttaen.