Kosteus- ja sisäilmateknisten kuntotutkimusten tutkimusmenetelmiä on useita ja niiden toteutustapa sekä tulkinta ovat nykyisin vakiintuneita alalla. Tutkimusmenetelmiä ovat pääpiirteittäin erilaiset aistinvaraiset tarkastelut, kosteusmittaukset, fysikaaliset olosuhdemittaukset, sisäilmanäytteet, rakenteiden tiiveyden mittaukset ja lämpökamerakuvaukset. Lisäksi rakenteita ja niiden materiaaleja tutkittaessa kerätään materiaalinäytteitä erinäisiä laboratoriokokeita varten. Tutkimusmenetelmiä valittaessa tärkeintä on ymmärtää jo lähtötilanteessa, mitä asioita halutaan tutkia jonkin ongelman poissulkemiseksi tai todentamiseksi. Vaikka usein puhutaan sisäilmatutkimuksista, niin todellisuudessa tutkimuksia kohdennetaan enemmänkin rakenteisiin tai rakennuksen osiin ja tutkimustulosten perusteella arvioidaan eri tekijöiden sisäilmavaikutuksia. Toki myös sisäilmasta mitataan erilaisia tekijöitä, mutta niiden mittausten osuus on muita tutkimusmenetelmiä vähäisemmät.
Kenttätutkimuksien aistinvaraiset menetelmät voidaan jakaa rakenteita rikkoviin ja rikkomattomiin menetelmiin. Rakenteita rikkovissa tutkimusmenetelmissä pyritään pääsääntöisesti selvittämään rakenteen ja eri materiaalikerrosten kuntoa niiltä osin, mitä ei pintapuolisesti nähdä, sekä selvittämään rakennetyypin totutustapaa ja mahdollisia riskikohtia tai rakennusvirheitä. Rakenneavauksista kerätään usein materiaalinäytteitä tarkempia mikrobi- tai haitta-ainetutkimuksia varten. Lisäksi rakenteen sisältä voidaan mitata kosteuksia esim. eristetilan suhteellisia kosteuksia tai puurunkoisessa seinässä alajuoksupuun painokosteuksia. Rakenteita rikkomattomissa menetelmissä tehdään erinäisiä havaintoja esim. rakennuksen ulkopuolen kosteusolosuhteista, sisäilman hajuista, näkyvillä olevista kosteuden jättämistä jäljistä tai vaikkapa pinnoitevaurioista. Lisäksi maanvastaisiin rakenteisiin tehdään useimmiten pintakosteuskartoitus tarkempia rakennekosteusmittauksia varten. Toki uudiskohteissa pintakosteusmittauksia ja niistä seuraavia rakennekosteusmittauksia voidaan myös tehdä rakennuskosteuden ja rakenteiden kuivumisolosuhteiden selvittämiseksi.
Tyypillisimmät kosteusmittaukset, joita kenttätutkimuksissa käytetään ovat kiviaineksisessa rakennusmateriaalissa porareikämittaukset tai näytepalamenetelmä, betonilaatan päällä olevan lattiapäällysteen alapuolisen kosteuden mittaukseen tarkoitettua viiltomittausta, puun painokosteuden mittausta nk. piikkimittarilla sekä rakenteen eristetilan kosteusmittaukset poratun reiän kautta.
Pintakosteuskartoitusta ei varsinaisesti lasketa mittausmenetelmiin, koska se on pikemminkin suuntaa-antava vertailututkimus. Pintakosteuskartoitus on kuitenkin aina tärkeää tehdä osana aistinvaraisia tutkimuksia, koska sen perusteella voidaan paremmin kohdentaa tarkempia rakennekosteusmittauksia tai muita tutkimusmenetelmiä.
Sisäilman olosuhdemittaukset ovat aina tarpeen kokonaisvaltaisessa kuntotutkimuksessa ja niiden tekeminen on myös melko vaivatonta. Yleensä olosuhteita mitataan ja niiden mittausdata tallennetaan halutuissa sykleissä ns. dataloggereihin. Tyypillisesti mitattavia olosuhteita ovat sisäilman kosteus ja lämpötila sekä hiilidioksidipitoisuudet. Lisäksi osana ilmanvaihtoteknistä selvitystä ja sisäilman olosuhteiden muodostumisen arviointia tehdään paine-eromittaukset. Ulkovaipan yli vaikuttavien paine-erojen mittausdata tallennetaan myös dataloggereihin.
Erittäin yleisenä tutkimusmetodina nykypäivän kuntotutkimuksissa on rakenteiden tiiviysmittauksiin tarkoitetut menetelmät kuten merkkiaine- ja merkkisavututkimukset tai lämpökamerakuvaukset. Itse koen, että merkkiainetutkimus on useimmiten käytännöllisin ja tarkin tutkimusmenetelmä hallitsemattomien ilmavuotojen paikallistamiseksi. Merkkiainetutkimusten perusteella voidaan osoittaa tai poissulkea esim. maaperäyhteys tai sisäilmayhteys vaurioituneesta rakenteesta.
Sisäilmanäytteitä sen sijaan kerätään, kun epäillään jotain tiettyä epäpuhtauslähdettä. Sisäilmanäyte voidaan kerätä esim. haihtuvien orgaanisten yhdisteiden (VOC) arvioimiseksi. Sisäilmanäytteillä voidaan tutkia myös useita muita kaasu- ja hiukkasmaisia epäpuhtauksia tai vaikkapa radonmittauspurkilla voidaan arvioida sisäilman radonpitoisuutta. Sen sijaan sisäilman mikrobipitoisuuksien tutkiminen esim. Andersen -keräimellä ei ole ensisijainen tutkimustapa epäiltäessä rakenteiden mikrobivaurioita, mutta sitä voidaan haluttaessa käyttää muiden tutkimusten tukena. Mikrobivaurioituneet rakenteet tulisi ensisijaisesti todeta rakenneavauksien kautta tai rakenteiden pinnoilta otetuista materiaalinäytteistä, ellei niitä voida todeta jo silmämääräisen tarkastelun perusteella. Joka tapauksessa valittaessa sisäilmanäytteitä osana tutkimuksia, täytyy aina olla jokin syy tietyn tutkimusmetodin käytölle.
Sopivien tutkimusmetodien valinta, tutkimustulosten tulkinnan hallitseminen sekä mittausjärjestelyjen oikeaoppinen toteutus ovat välttämättömyyksiä totuudenmukaisen tiedon saamiseksi rakennuksen kunnosta. Hyvän kuntotutkijan tuleekin hallita kaikki oleelliset osa-alueet tutkimusmetodeista aina tulosten tulkintaa.