Rakennusten riskirakenteet ovat normaalimpaa alttiimmat kosteus- ja mikrobivaurioitumiselle. Toisin sanoen riskirakenteet ovat sellaisia, joiden kosteustekninen tai rakennusfysikaalinen toimivuus ei ole tarkoituksenmukaisella tasolla ja niiden todennäköisempi toimimattomuus lisää homehtumisen eli mikrobivaurioitumisen riskiä. Kosteuden siirtymistä rakenteissa, olen pohtinut jo aiemmassa osiossa, joten en tässä mene liian syvälle kosteuden siirtymismuotoihin liittyen.

Riskirakenteen määritelmät ovat jossakin määrin ylimalkaisia, mutta hyvä kuntotutkija tietää milloin jokin on riski ja milloin ei. Työterveyslaitoksen julkaisussa (Arvorakennusten käytettävyys ja hyvät korjauskäytännöt, 2013) on kirjoitettu näin:

Riskirakenne on rakenneratkaisu, joka on kosteusvaurioaltis joko veden vuotamisen, kapillaarisen veden kulkeutumisen, vesihöyryn liikkeen tai muun veden kulkeutumisen johdosta. Rakenne on voitu suunnitella väärin kosteusteknisesti toimimattomaksi tai rakenne on vaurioitunut rakennusvaiheessa rakennekosteuden vaikutuksesta. Riskirakenne voi sisältää materiaaleja, jotka ovat sisäilman epäpuhtauslähteitä. Teknisen käyttöiän umpeutuessa rakenne voi muuttua riskirakenteeksi.

Lisäksi Kosteus- ja hometalkoot julkaisivat eräänlaisen opetusmateriaalin (Tunnista ja tutki riskirakenne) ja Fise Oy on luonut ns. rakennusvirhepankkia, jonne on koottu mm. erilaisia virheellisiä asennus- tai rakenneratkaisuja.

Riskirakenne on siis riskirakenne, mutta se ei aina ole sama asia kuin vaurioitunut rakenne. Kosteus- ja sisäilmateknisissä kuntotutkimuksissa kiinnitetään tietysti suurin huomio riskirakenteisiin tai sellaisiksi epäiltyihin osiin. Tämä voidaan tehdä jo ensikatselmuksen ja lähtöaineiston perusteella, mikäli lähtöaineistossa on riittävästi alkuperäisiä RAK-kuvia. Joskus vanhoista rakennuksista ei löydy selkeitä rakennepiirustuksia, jolloin kokemusperäinen tieto ja taito ovat avainasemassa. Kuntotutkijan tehtäväksi jää tällöin arvioida tietyn aikakauden ja toteutustavan mukana tuomat riskit. Eri aikakausien riskirakenteita on niin monia, etten kaikkia lähde tässä nyt luettelemaan. Mainittakoon kuitenkin esim. 70- ja 80-luvuilla laajalti käytetty valesokkelirakenne, jossa valesokkeli muodostaa kosteusteknisen riskikohdan. Kyseisessä piilosokkelin toteutuksessa kantava ulkoseinän puurunko ja alajuoksu lähtevät sokkelipoteron sisältä. Sokkelipoterossa rakenne ei välttämättä pääse riittävästi kuivumaan ulkoseinän tuuletuksen alkaessa vasta ylempänä (jos edes sielläkään) ja alajuoksun alta monesti puuttuu kapillaarisen kosteudennousun estävä ainekerros. Usein tämän aikakauden rakennuksissa myös ulkoseinän tuuletus on riittämätön ja mahdollinen tuuletusrako on ummessa laastipurseiden takia. Lisäksi valesokkelissa diffuusiolla siirtyvä kosteus voi osaltaan tiivistyä sokkelipoteroon, kun rakenneosan höyrynvastus kasvaa lämmönvastuksen pienentyessä.

Alla on esimerkkikuva valesokkelirakenteesta. Kuva on kosteus- ja hometalkoot -opetusmateriaalista.

Kuva 1. Lähde (Kosteus- ja hometalkoot)