Tässä osiossa ei käsitellä rakennusfysiikan kannalta kovinkaan teknisiä asioita, vaan kerrotaan yleisiä periaatetason olettamuksia ja ajatuksia rakennuksen rakennusfysikaalisesta toiminnasta. Olen tarkemmin pohtinut kosteuden siirtymismekanismeja ja niiden vaikutuksia esim. osiossa kosteuden siirtyminen rakenteissa.
Yleisesti tiedetään ja tunnustetaan, että rakennuksen kosteusvaurioilla on olemassa yhteys sisäilman laatuun ja koettuihin oireisiin. Tyypillisiä rakennuksen kosteus- ja mikrobivaurioitumisen syitä ovat maaperän ja pintavesien kosteuden siirtymisen seurauksesta johtuvat tekijät. Tällöin maanvastaisiin ja maanpinnan läheisyydessä oleviin rakenteisiin kohdistuu liiallista kosteusrasitusta, joka vaurioittaa rakennetta tai sen osaa. Maanvastaisilla rakenteilla tarkoitetaan tässä mm. perustusrakenteita, alapohjaa ja kellarin seiniä. Pääsääntöisesti maanvastaisissa rakenteissa kosteuden kulkusuunta on ulkoa sisälle. Tämä korostuu etenkin keväästä syksyyn. Kylmänä vuoden aikana tilanne voi olla myös päinvastainen. Rakennuksen maanvastaisten rakenteiden kosteudenhallinnan, sekä vaurioitumisen ja homehtumisen ehkäisemisen kannalta on erittäin tärkeää pitää huolta rakenteiden kosteus- tai kuivumisolosuhteita. Myös mahdollisten vaurioiden syiden poistamisen kannalta on ensiarvioisen tärkeää, että maanvastaisten rakenteiden kosteus- ja kuivumisolosuhteita parannetaan ennen jo vaurioituneiden rakenteiden korjausta.
Maaperäkosteuden siirtymistä voidaan oikeilla toimilla rajoittaa sekä helpottaa. Salaojien toimivuus yhdessä pintavesien ohjauksen kanssa antavat paremmat edellytykset maanvastaisten rakenteiden kosteustekniselle toimivuudelle. Tämän lisäksi maanvastaisten rakenteiden rakennusfysikaalinen toiminta vaikuttaa siihen, pääseekö kosteus haitallisesti tiivistymään joihinkin rakenneosiin vai haihtuuko se sisäilmaan aiheuttamatta vaurioita. Esimerkiksi tiiviit muovimatot alapohjarakenteissa, joihin vaikuttaa voimakkaasti maaperän kosteus, estävät kosteuden haihtumisen ja kosteus voi päästä tiivistymään lattiapäällysteen alle. Tällöin liiallinen kosteus voi vaurioittaa lattiapäällystettä ja ennen kaikkea sen alapuolista liimakerrosta, mikä voi johtaa materiaalin kemialliseen hajoamiseen. Kemiallinen hajoaminen lisää erityisesti haihtuvien orgaanisten yhdisteiden (VOC) päästöjä sisäilmaan.
Ulkovaipparakenteista puhuttaessa, eli ulkoseinät, katto jne., suurin ulkopuolinen kosteusrasitus kohdistuu vesikattoon. Katteen vesitiiveyspuutteet voivat aiheuttaa laajojakin kosteusvaurioita yläpohjarakenteisiin. Lisäksi yläpohjarakenteet voivat siinäkin mielessä olla haasteellisia, että niissä kosteuden kulkusuunta voi olla myös sisältä ulos. Etenkin epäsuotuisan paine-eron vaikutuksesta aiheutuva sisäpuolisen kosteuden siirtyminen aina yläpohjien eristekerroksien ulkopintaan voi merkittävästi lisätä yläpohjarakenteen kosteusvaurioitumisen riskiä. Voidaan siis sanoa, että vesikatteen vesitiiveys ja yläpohjarakenteiden sekä sen kaikkien läpivientien ilmatiiveys on kosteusteknisen toiminnan kannalta tärkeimpiä tekijöitä vesikaton rakenteiden toimivuudessa ja yläpohjan kosteusvaurioitumisen ehkäisemisessä.
Ulkoseinien osalta merkittävimpiä kosteuden siirtymismekanismeja ovat sisäpuolisen kosteuden siirtymiset eli konvektiolla tai diffuusiolla tapahtuvat ilmiöt. Sisäilmassa on tyypillisesti korkeampi kosteuspotentiaali kuin ulkoilmassa, jolloin sisä- ja ulkoilman potentiaalieron tasoittumiseksi kosteus pyrkii siirtymään sisältä ulos. Sen sijaan ulkopuolisen kosteuden aiheuttamat haasteet koskevat enimmäkseen julkisivuun kohdistuvan viistosateen aiheuttamiin tekijöihin tai maaperäkosteuden nousemiseen kapillaarisesti ulkoseinien alaosiin. Olipa kosteuden siirtyminen tai sen lähde mikä tahansa, ulkoseinärakenteiden kuivumiskyky, rakennusfysikaalinen toimivuus ja ulkopuolisen kosteusrasituksen alentaminen nousevat keskeisimmiksi tekijöiksi kosteusvaurioitumisen ehkäisemisessä. Kuivumiskykyyn vaikuttavat esim. tuulettuvissa ulkoseinärakenteissa tuuletusvälin ja -rakojen riittävyys, vesikaton räystäsleveys, julkisivumateriaali sekä sisempien rakennekerroksien vesihöyrytiiviys. Vesihöyryn tiiviyden suhteen tulisi pääsääntöisesti olla niin, että sisäpuolisissa rakennekerroksissa, lämpimällä puolella, on tiiviimmät osat ja lähempänä ulkopintoja vesihöyryä läpäisevämpiä materiaaleja, jolloin pystytään paremmin hallitsemaan diffuusiolla tapahtuvaa kosteuden siirtymistä. Kosteuskonvektiolla tapahtuvaa kosteuden siirtymistä rajoitetaan ilmanvaihtoteknisillä ratkaisuilla, eli tehdään sisäilmasta ns. lievästi alipaineinen ulkoilmaan nähden, minkä lisäksi huolehditaan yhtenäisen ilmansulkukerroksen toteuttamisesta. Toki paine-erojen vaikutukset ovat asiantuntijoidenkin keskuudessa edelleenkin kaksiteräistä miekkaa muistuttava asia. Paine-erot voivat yhteen suuntaan siirtää kosteutta ja toiseen suuntaan kuljettaa mahdollisia epäpuhtauksia.
Kosteusvaurioiden taustalla olevia tyypillisimpiä syitä ovat riskejä sisältävät suunnitteluratkaisut, sekä toteutukselliset puutteet rakennusvaiheessa ja työmaan kosteudenhallinnassa (esim. kuivumisajat), kiinteistön kunnossapidon laiminlyönnit sekä rakenteiden luonnollinen kuluminen tai vaurioituminen rakennuksen saavuttaessaan elinkaarensa pään. Erityisesti rakennuksen käyttöiän loppuminen näyttää johtavan sisäilmaongelmiin, joista terveyden kannalta merkittävimpiä osatekijöitä ovat kosteus- ja homevauriot.
Todettakoon kuitenkin, että tässä tekstiartikkelissa käsitellyt asiat ovat lähinnä suuntaa-antavia ja jossain määrin yleispäteviä seikkoja. Loppujen lopuksi rakennukset ja niitä ympäröivät olosuhteet ovat aina yksilöllisiä, vaikka alustavasti voidaankin tehdä yleispiirteisiä olettamuksia. Tarkemmat kosteustekniset mittaukset, rakennusfysikaaliset tarkastelut ja sisäilman laatutekijöiden arviointi tarjoavat yksilöllisempiä vastauksia, kun halutaan selvittää rakennuksen nykytilaa kosteus- ja sisäilmateknisestä näkökulmasta.